Nobelin palkinto on maailman arvostetuin tiedepalkinto. Vaikka palkinnot jaetaan joka vuosi, on tuon palkinnon voittajia paljon vähemmän kuin olympiavoittajia. Suomalaisia tiedenobelisteja on 100-vuotisen itsenäisyytemme aikana tullut tasan kaksi: A.I Virtanen sai kemian Nobelin vuonna 1945 ja Bengt Holmström taloustieteen palkinnon vuonna 2016.
Nobelin palkinto on tunnustus paitsi saajalleen, myös sille tutkimuslaitokselle, jossa palkintoon johtaneet tutkimukset on tehty. Olen vieraillut yliopistoissa ja tutkimuslaitoksissa ympäri maailmaa ja varsin tyypillistä on, että niiden tuloauloissa tai vastaanottotiloissa ovat esillä paitsi nobelistien kunniakirja (tai sen kopio), myös palkinnon saajan muotokuva tai patsas, jota isännät ylpeänä esittelevät. Viimeksi käydessäni Italiassa paikallisessa kansanterveyslaitoksessa, oli koko kokous sijoitettu erityiseen Nobel-huoneeseen, jonka seinillä esiteltiin kaikki italialaiset nobelistit. Suomalaisissa yliopistoissa ei tällaisia näyttelyitä ole sattuneesta syystä – niissä kun ei ole virallisesti tehty Nobelin palkintoon johtanutta tutkimusta. Nobelin-palkinnon brändiarvo on tiedemaailmassa kuitenkin valtava. Maailman huiput, sekä opiskelijat että tutkijat, suuntaavat juuri niihin yliopistoihin, joissa opettajina ja tutkijoina on Nobel-palkittuja tiedemiehiä.
Itselleni on viime vuosina tullut Nobel-komitealta kirje, jossa pyydetään nimeämään ehdokkaita lääketieteen ja fysiologian palkintoa varten. Jotta ehdokkaalla olisi realistiset mahdollisuudet tulla valituksi, tulee tutkijan pääsääntöisesti olla lääketieteen eniten referoitujen tutkijoiden joukossa. Tällaisia tutkijoiden ranking-listoja julkaistaan vuosittain, ja ne ovat luonteeltaan vähän kuin urheilun tulostilastot. Vain maailman kärkeen kuuluvat urheilijat pääsevät yleisurheilun kultaiseen liigaan taikka golfin PGA-tourille jne. Marraskuussa 2017 julkaistulla eniten siteerattujen tutkijoiden listalla (https://clarivate.com/blog/news/clarivate-analytics-names-worlds-impactful-scientific-researchers-release-2017-highly-cited-researchers-list/) suomalaisten osuus oli noussut, mutta aivan maailman kärkeen emme yllä.
Kuten huippu-urheilussa, myös lääketieteen tutkimuksessa huipulle pääseminen edellyttää riittävää rahoitusta. Erityisesti molekyyligeneettinen tutkimus edellyttää sekä taloudellisia resursseja että laboratoriokapasiteettia. Tyypillisen kansainvälisen huippulaboratorion rahoitus on moninkertainen suomalaisen tutkimusyksikön rahoitukseen nähden. Suomessa hyvin harva tutkimusryhmä käyttää tutkimukseensa edes miljoonaa euroa vuodessa ja pienellä rahoituksella on vaikea pysyä kansainvälisessä kilpailussa mukana. Kilpailu tieteessä kovenee, kun kiinalaiset ovat viime vuosina lisänneet panostustaan tutkimukseen ja ovat nopeasti nousseet Yhdysvaltain ja Iso-Britannian rinnalle johtavaksi tiedemaaksi.
Sen sijaan että Suomessa olisi panostettu tutkimuksen rahoitukseen, on yliopistojen rahoitusta karsittu kahden edellisen hallituksen aikana voimakkaasti. Sekä tiedepolitiikan asiantuntijat että myös elinkeinoelämä ovat pitäneet tutkimusrahoituksen leikkaamista isona strategisena virheenä. Rahoitusleikkausten ohella toinen suomalaisen tiedepolitiikan piirre on ollut rahoituksen pirstaloituminen. Suomessa on väkilukuun nähden suuri määrä yliopistoja. Tyypillistä myös on, että valtiovalta mieluusti perustaa erilaisia keskuksia jonkun tutkimusalueen ympärille. Viimeksi keskustelun alla ovat olleet erillisen lääkekehityskeskuksen ja geenikeskuksen perustaminen. Tällaisille erillisille keskuksille on kovin tyypillistä, että rahoitus riittää kuta kuinkin niiden hallintokulujen pyörittämiseen, mutta itse tutkimuksen rahoittamiseen ei rahaa juuri riitä. Ilmiö on hyvin samanlainen kuin mitä on nähty suomalaisen huippu-urheilun kehittämisessä – urheilun kehittämisrahat kuluvat konsulttiselvitykseen ja hallinto-organisaatioiden rakenteisiin, mutta varsinaiseen valmennukseen rahaa jää liian vähän. Erilaisten keskusten perustamisen sijaan parempi strategia jonkun alueen tutkimuksen kehittämiseen olisi mielestäni ohjata keskuksen perustamiseen varatut rahat suoraan alan johtavalle suomalaiselle yliopistotutkijalle tämän tutkimusryhmän käyttöön muutamaksi vuodeksi.
Suomalaista lääketieteellistä tutkimusta on yliopistojen valtionrahoituksen lisäksi tuettu epäsuorasti kuntien toimesta. Yliopistosairaaloiden kuluista arviolta n. 4 % on kulunut tutkimustoimintaan. Summa on esimerkiksi HYKS:ssä yli 60 milj. euroa vuodessa eli se vastaisi puolta Helsingin yliopiston lääketieteellisen tiedekunnan budjetista. Vaikka Sipilän hallitus on vakuuttanut, että tutkimustoiminnan rahoitusta ei enää leikata, poistuisi tämä lääketieteellisen tutkimuksen kuntarahoitus sote-uudistuksen myötä. Valtiovarainministeriö nimittäin katsoo, että aikaisempi kuntien tutkimustoimintaan sisältyvä rahoitus sisältyisi maakuntien yleiskatteelliseen rahoitukseen. Kun maakuntien rahoitus on jo lähtötilanteessa alijäämäinen (esim. Uudellamaalla alijäämä olisi n. 300 milj. euroa), häviäisi sote-uudistuksen yhteydessä kolmasosa HYKS:n lääketieteen tutkimuksen rahoituksesta. Rahoituksen vähennys olisi samaa luokkaa muissakin yliopistosairaaloissa. Samalla voinemme sanoa hyvästit mahdollisuuksille joskus saada Nobelin lääketieteen palkinto Suomeen.
Tai ei ehkä sitten sentään: Suomessa Sipilän hallitus on ilmoittanut voivansa leikata sote-rahoitusta 3 mrd euroa kymmenessä vuodessa, vaikka esim. syöpäpotilaiden määrä lisääntyy kolmanneksella vuoteen 2030 mennessä. Tämä ei liene mahdollista, jollei Sipilän hallitus ole salassa keksinyt halpaa parannuskeinoa syöpään. Se olisi lääketieteen Nobel-palkinnon arvoinen keksintö.